Olen aina ollut ylipainoinen. Suurimman osan aikaa ihan oikeasti, mutta myös mielessäni nuorena aikuisena jolloin painoin 63 kg. Mittaa minulla on 163 kg ja paino on ollut suurimmillaan 95 kg.
Toissa vuonna elämäni romahti täysin ja suru vei mukanaan 20 kg. Kun siitä nousin, tunsin itseni uudestisyntyneeksi. Olin itsevarmempi kuin koskaan. Miehet katsoivat perään ja oma aviomieskin alkoi huomata ihan eri tavalla. Jaksoin ja halusin tehdä asioita.
Mutta kun suru alkoi hälvetä, huomasin että mukava elämä oli tuonut mukanaan myös kiloja. Jaksoin taas syödä ja siinä mä oon ollut aina hyvä. En niinkään makean puputtamisessa, vaan rekkamiehen annoksia suuhuni lappaen ja kermalla ruokia höystäen. Leivät kolmen sentin päällisineen, juustot, suolaiset herkut.
Ikinä en ole kuitenkaan tottunut painooni. Saunassa käyn vain oman mieheni kanssa ja sielläkin nolostellen. Vaatteet ostan isojen tyttöjen osastoilta haaveillen normivaatteiden sopimisesta joku päivä. Pääsin maistamaan sitä ihanuutta laihduttuani ja nyt kiroilen että miksi en silloin pitänyt kilojani kurissa.
Jotain kuitenkin olen tajunnut. Syömättä laihtuminen tuo kilot nopeasti takaisin. Haluan laihtua nyt viimeisen kerran ja tehdä sen terveellisesti. Haluan itseni hyvään kuntoon, jotta jaksaisin parinkymmenen vuoden kuluttua koittavat eläkepäivät täysillä. Haluan olla ja elää, nauttia asioista! Kokeilla joskus seinäkiipeilyä, omistaa vahvat lihakset.
Siksi hetken asiaa mietittyäni soitin Satulle ja siitä se alkoi. Henkilökohtainen sparraus, johon sitouduin vuodeksi. Toivottavasti se on elämäni paras sijoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti