En ole liikkunut sitten teini-aikojeni. Koululiikunnassa olin hyvä ja olin siitä innostunut. Yliliikkuvien nivelteni takia olin haka kaikessa, mikä liikkui voimisteluun. Minut valittiin pesäpalloon aina kolmantena, kahden paremman ystäväni jälkeen. Mutta ensimmäisten joukossa kuitenkin. Tykkäsin kaikesta muusta kuin hiihdosta. Olin valmis kokeilemaan kaikkea. Olin notkea, hoikka ja voimakas. Silti peilistä katsoi aina joku, joka oli läskimpi kuin muut. Silloin se läski oli vain omien korvieni välissä, toisin kuin nyt.
Kouluaikojen jälkeen tapasin nykyisen mieheni. Hän ei ollut urheilijatyyppiä, pikemminkin hontelo älykkö. Tykkäsi kuitenkin liikkua aina silloin tällöin. Rakastuimme ja illat istuimme sohvalla toisiimme nojaten ja söimme herkkuja. Pikkuhiljaa kilo toisensa jälkeen tuli kannettavaksi. Ensimmäisen lapsen syntyessä painoin jo 72 kg. Toisen lapsen syntymän jälkeen muistan vaa'an näyttäneen 84 kg. Joka kerta hälytyskello soi hetken, mutta vain hetken. Sitten se unohtui ja herkut maistui entiseen malliin. Joka päivä aloitin uuden laihdutuskuurin, mutta se kesti vain päivän tai pari. Sitten jatkui sama vanha meininki.
Inhosin vartaloani joka hetki. Lasten kasvaessa se alkoi rajoittaa perheemme tekemisiä. En voinut lähteä lasten kanssa uimahalliin, joten mies meni. En voinut lähteä laskettelurinteeseen, joten mies meni. En tykännyt käydä kävelyillä. Monesti tunsin olevani perheelleni taakka, joka rajoitti perheen menoja. Aloin sulkeutua pois sosiaalisista tapahtumista. En löytänyt vaatteita, en halunnut että ihmiset miettisivät minut nähdessään että kuinka olin taas lihonut. Jäin mieluummin pois.
Vartaloni tuntui epämukavalta. Farkut kiristivät ja kuluivat hetkessä haarojen välistä puhki. Pikkuhiljaa vatsa alkoi valua sektioarven yli. Poimun alustaa kutitti. Housut vaihtuivat kuminauhavyötäroisiin, ja huomasin kuinka aloin nostaa vyötärönauhan vatsani yli lähes rintoihini asti istuessani. Rintaliivikoko muuttui suhteen alkuaikojen 75 B:stä 95 D-E:hen. Kaksoisleuka muuttui kolmoisleuaksi, allit alkoivat valua alaspäin. Vatsa paisui ja paisui. Inhosin itseäni yhä enemmän. Alusvaatteet muuttuivat alun hepeneistä sloggeihin, jotka peittivät ison osan vatsaa antaen samalla vähän tukea sille ja rintsikat olivat halpoja "minimizereitä" ilman kaaritukia. Näin siksi että kaarituet painoivat kainaloläskejä. Joskus aamuisin pukiessani huomasin miehen katsovan minua ja olin näkevinäni alistuneen ilmeen miehen kasvoilla. Hän ei taatusti olisi valinnut minua nyt sieltä baaritiskiltä. Silloin hän valitsi iloisen, elämännälkäisen, hoikan ja nätin naisen, johon halusi tutustua. Se oli kadonnut jonnekin ja nyt kotona asui kärttyinen läski, joka inhosi itseään.
Elämä yllättää välillä, minut todella surullisesti ja romahduttaen. Päinvastoin kuin monet, minä en hae lohdutusta ruuasta. Minulla ruokahalu loppuu kuin leikaten seinään. Kolmessa kuukaudessa paino tippui 20 kg. Vaatekoko pieneni kolmella ja minä nautin. Tuli kesä, laitoin hameen päälleni ja korkeat korot jalkaan. Miehet katsoivat minua ja uutta itsevarmuuttani. Joskus terassilla käydessämme huomasin mieheni useammin ja useammin laittavan kätensä olkapäilleni sen merkiksi, että me kuulumme yhteen, merkkinä muille miehille että minä olin hänen. Yhden kerran kahden miehen kanssa jutellessamme ja vitsaillessamme toinen heistä sanoi yhtäkkiä miehelleni että tämä on onnenpekka, kun hänellä on niin hauska ja ihana vaimo. Mies oli selkeästi hyvillään ja puristi minua lujempaa.
Täysin lamassa ollut seksielämä alkoi sujua. Vuosien jälkeen kehtasin näyttää vartaloani. Muutama raskausarpi siellä täällä ei haitannut, eikä myöskään yhä edelleen sektioarven roikkuva kohta. Olin aikuinen nainen, jolla sai elämä näkyä. Ostin taas kauniita alusvaatteita, joita mieheni rakasti.
Satu ei kestänyt ikuisesti, vaan elämänilo ja nautinto ilman liikuntaa teki sen mitä aikaisemminkin. Pikkuhiljaa kilot kapusivat takaisin varteeni. Olin heittänyt isoksi jääneet vaatteet pois ja ostanut pienempiä. Nyt ei pienet sopineetkaan enää ja isoja ei ollut. Vaatekaapin sisältö oli hyvin suppea. Tunsin itseni rumemmaksi ja epäonnistuneemmaksi kuin koskaan ennen. Vaaka kipusi kaikkien aikojen ennätyksekseensä. Yhdeksänkymmentäviisi kiloa ja 163 cm. Sitä oli vaikea tajuta.
Vähän aikaa surtuani tein päätökseni. Sitouduin vuodeksi Personal Traineriin. Päätin muuttaa elämäni. Nelivitosena osaa jo katsoa eteenpäin. En halua viettää eläkepäiviäni rollaattoria pukaten ja katkeroituneena siitä, että en voinut tehdä asioita koska häpesin itseäni enkä saanut itseäni kuriin. Tajusin, että koskaan ei ole liian aikaista saada vahva ja iloinen loppuelämä. Minä olin ainut, joka sen pystyi tekemään. Vain ja ainoastaan minä. Satu olisi apuna, mutta minä sen tekisin.
Päätin tehdä sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti